Tähän sitä taas tullaan.

" and she gave away the secrets of her past and said : i've lost the control again."

En jaksaisi angstata koko ajan, mutta periaatteessa. Kukaan ei lue tätä mun pientä blogiani. Ja tämä koko blogi on täällä vaan sen takia, että mulle itselleni tulisi parempi mieli edes jostain ( ihmisille maksetaan palkkaa siitä että ne antaa neuvoja, jotka ei tee muuta kun ahdista entistä enemmän.)

Musta tuntuu.. Että mä en onnistu tässä. En tiedä olenko jo maininnut jossain vaiheessa, mutta mä en tunne mitään. Kukaan ei satuta mua.

Niin mä itseni ilmaisen. Totuus on, että muhun on sattunut jo aika kauan ja ihan liikaa ja musta alkaa tuntua.. musertavalta. Tällästä tekstiä syntyy joka ikinen perjantai-ilta kun mut pakotetaan jäämään istumaan tänne paikkaan, mitä pitäisi kutsua kodiksi.

Mulla on koti-ikävä, siis puhun nyt taas briteistä. Mutta haluan vaan niin hemmetin kovasti takaisin. En tee mitään muuta enään kun istun ja kirjoitan, kuuntelen musiikkia ja ajattelen ihan liikaa.

Sehän tässä onkin se ongelma ; mä ajattelen liikaa.  Oon tiennyt sen pienestä pitäen mutta silloin mun vanhemmat sanoi vaan että "se on hyvä asia, siitä on hyötyä."  Siitä on hyötyä, että mä kidutan itseni puhki näillä ajatuksilla? Anteeksi vaan, mutta pakko sanoa.

Tästä ei ole mitään vitun hyötyä.

Mua väsyttää, tylsistyttää, kyllästyttää, vituttaa, surettaa, ahdistaa. Voin melkein vannoa, että pääsen nauttimaan tänään taas niistä ihanista paniikkikohtauksista.

Mitä ideaa on elämisessä, jos sua kielletään elämästä niinkuin haluaisit? Sanotaan että joo, olepa onnellinen ja sitten kielletään ne asiat, mitkä tekee onnelliseksi.

Toisaalta tästä ehkä jopa seuraa jotain hyvääkin. Saan ehkä jopa kirjoitettua näistä mun miljoonista A4-lappusista jotka on täynnä vinoa, rumaa kirjoitusta jonkun jatkuvan tarinan. Sain mä lisää töitäkin.

Kaiken lisäksi ( ihan kun mun pää ei räjähtäisi jo muutenkin.) mä haluan taas rakastua  tuntea jotain.

Mut eiköhän sekin ole multa kielletty.

-Clumsie.